Frankfurter 2007
Matkan ensimmäinen kuva.
Kaupunki yllättää minut. Se on viihtyisä paikka, juuri keskustan ulkopuolella lukemattomia herttaisia asuinalueita, viisikerroksisia taloja joiden edessä vihreät pihakaistaleet kukkivat ja rehottavat. Puistoja, kahviloita, yksisuuntaisia katuja joilla saa pyöräillä kumpaankin suuntaan.
Purkaessani kuvia kamerasta huomaan silti kuvanneeni lähinnä monumentaalisia taloja, häikäiseviä etäisyyksiä, komeita näköaloja.
Joskus haluaisin jakaa blogissa myös ääniä. Parvekkeella
kaupungin aamun yli
kumisevat kirkonkellot, ääni on niin kova, ettei sitä voi kuin kuunnella. Se jatkuu minuutteja. Viikossa en ehdi selvittää kellonsoittojen logiikkaa, niitä soitetaan eri päivinä eri aikoihin. Joskus heräämme niihin.
Toinen ääni: keskellä kaupunkia, 54. kerroksen näköalatasanteella on yllättävän hiljaista.
Kun kävelee lähelle tasanteen reunaa, alhaalta purkautuvat elämisen äänet - puuroksi sulava liikenne, puhe, ilmastointi ja hälytysajoneuvot - iskeytyvät korvaan valkoisena kohinana, yllättäen.
Kolmas ääni: modernin taiteen museon naistenvessan intiimissä hiljaisuudessa läpitunkeva rallatus, joka kuuluu viereisessä kopissa olevasta videoteoksesta. Korealainen museovieras, vanhempi nainen, yskähtelee hämmentyneenä.
Otan näistä pilvenpiirtäjistä naurettavan määrän kuvia. En ole koskaan nähnyt mitään näin isoa. Jotenkin tuntuu nololta myöntää, että pidän näin paljon jostakin rakennetusta.
Samoja taloja ylhäältä. Pienempinä.
Tämäkin on iso. Kun ottaa kuvan tarpeeksi korkealta, se mahtuu kokonaan.
Kaupungin ulkopuolella pääsee silti vielä ylemmäs. Joku muurahainen puree minua vatsaan. Meillä on eväänä murotaikinaleivoksia, joissa on sisällä jumalaista kirsikkahilloa.
Yhtenä yönä on kylmä, viimeisenä yönä ei tarvitse edes hupparia. Olisin voinut jäädäkin.
Tämäkin on iso. Kun ottaa kuvan tarpeeksi korkealta, se mahtuu kokonaan.
Kaupungin ulkopuolella pääsee silti vielä ylemmäs. Joku muurahainen puree minua vatsaan. Meillä on eväänä murotaikinaleivoksia, joissa on sisällä jumalaista kirsikkahilloa.
Yhtenä yönä on kylmä, viimeisenä yönä ei tarvitse edes hupparia. Olisin voinut jäädäkin.
